Odotus päättyy ja tulevaisuus alkaa

Hyvää huomenta!

Kello 3:03 kaikuu aivan liian äänekäs herätys soimaan. Taisin päästää suustani pienen kirosanojen litanian. Väsytti niin paljon, ettei varmaan koskaan ollut väsyttänyt näin paljon. Kampesin itseni silti sängystä ylös ja raahauduin zombina keittämään kahvia. En juo normaalisti kahvia, en oikeastaan edes pidä kahvin mausta, mutta tänään oli sen verran väsyttävä päivä edessä, että pakko oli juoda ,että selviäisi. Peitin kahvin maun aivan liian äklömakean kaakaon alle ja join koko helahoidon sisuksiini.  Söin ilman ruokahalua eilen tehtyä makaroonilaatikkoa muutaman kauhallisen. Katsoin kännykkääni ja huomasin, että väsyneenä ajantaju on vähän eri luokkaa kuin hereillä. Tuntui että, olisi mennyt ainakin 20 minuuttia, mutta oikeasti ei ollut mennyt edes 10 minuuttia.

Kissani Tee loikki ympäriinsä ja oli selvästikin mielissään, kun kerrankin olin se kanssa samaan aikaan hereillä. Se pyöri jaloissani ja kehräsi. Oi kun tuo kissa tietäisi minkä olin tuomassa kotiin.

Minkä sitten olin tuomassa kotiin?

No Pirran, tietenkin. 11 Huhtikuuta alkoi minun ja Pirran yhtenen taival.

Lähdin aamuöisestä turusta puoli 4 ajamaan kohden Tamperetta, jonne ystäväni ja Pirra saapuivat junalla. Jonna toi Pirran mukanaan lapista, kun hän tuli käymään työharjoittelupaikastaan etelässä.

Ajoin musiikit huutaen kohden Tamperetta. Koitin pysyä valppaana, sillä en halunnut nukahtaa rattiin.  8km ennen päämäärää, alkoi järkyttävä kofeiinitärinä. Olin juonut aamulla todella tujua kahvia, joten nyt tottumaton kehoni päätti reagoida runsaaseen kofeiniin. Olen elämäni aikana juonut kolme kuppia kahvia, nekin kaikki kaakaoon sekoitettuna.  Mietin vain, että onko tämä sitä niin sanottua pärinää, jota saa energiajuomistakin. Sammutin auton kolme kertaa hyvin loivaan alamäkeen, koska kytkinjalkani vain yksinkertaisesti päätti olla hieman rauhaton ja keskittyminen alkoi tosissaan herpaantua. Selvisin onneksi juna-asemalle ja sain pärinät päristyä, kun lähdin etsiskelemään ystävääni ja uutta karvakasaa.

Hetken etsimisen jälkeen näin heidät. Ystäväni, joka seisoi pitkän ajan jälkeen parin metrin päässä minusta ja pienen, uteliaan porokoiran, joka ihmetteli minne oikein oli joutunut. Hetken rupattelun jälkeeen käännyin Pirran puoleen. Se katsoi minua ujosti silmiin ja heilautti kerran häntäänsä. Oliko tämä totta? Oliko tuo pieni karvainen ihme tosiaan minun?

Vedin syvään henkeä ja laskeuduin kyykkyyn. Tuo pieni ihmeellinen eläin tuli luokseni ja nuuhkaisi minua ujosti. Hymyilin ja minulle ojennettiin hihna.

”Pirra, tässä on uusi omistajasi.” Ystäväni sanoi ja hymyilin. Tuo ujo koira vei heti sydämeni. Nousin seisomaan ja lähdin johdattamaan kaksikkoa kohti autoani. Pirra kipitti iloisesti hihnan mitalla minusta ja haisteli etelän ilmaa. Kuulin lokkien huutavan. Aloin jopa miettimään, oliko Pirra koskaan kuullut lokkeja?

Saavuimme autolleni ja avasin oven. Pirra hyppäsi kyselemättä takapenkille ja kiepsahti välittömästi pienelle kerälle ja alkoi nukkua. En voinut kuin ihmetellä, miten tuo koira saattoi olla noin rauhallinen. Se oli juuri viettänyt 10 tuntia junassa ja sitä enenen pari tuntia bussissa, eikä ollut moksiksaan, kiertyi vain kerälle ja alkoi tuhisemaan.

Lähdimme ajamaan ja ajo sujui taas melko hyvin, suurin kofeinitärinä oli loppunut ja ajelimme rauhaksiin pian heräävässä kaupungissa. Keskustelimme niitä näitä, aivan kuin koskaan emme olisi olleet erossa. Tai emmehän me olleetkaan, netti on keksitty, pidimme kyllä yhteyttä. Mutta en muistanut koska olin viimeks nähnyt Jonnan kasvotusten. Oli siis todella virkistävää olla vihdoin naamatusten, eikä aina vain puhua puhelimen kautta tai viestien välityksellä.

Jossain välissä aamua, nälkä alkoi vaivata meitä  molempia. Pysähdyimme abc:lle syömään. Pirra heräsi auton pysähdyttyä uneestaan ja nosti päänsä, kun toivotin sille heipat ja kävelimme sisälle rakennukseen. Tilasimme kunnon pihviannokset ja söimme ne hyvällä ruokahalulla.  Mietin päässäni, miten Pirram ahtoi pärjätä. Mahtoikohan se ulista, olikohan se jopa peloissaan. Se oli revitty tutusta ja turvallisesta ympäristöstä keskelle etelän kylmää kevättä, ja se oli viettänyt pitkän yön junassa ja nyt autossa. Sitten vielä se jätettiin yksin autoon, vieraaseen autoon, jossa haisi varmasti miljoonan eri eläimen haju. Menimme sitten lopulta takaisin autolle ja näin kaksi valpasta korvaparia auton ikkunassa. Huomasin Pirrasta heti, ettei se ollut mitenkään moksiskaan odottelusta. Se oli varsin tyyni, katseli rauhassa ympärilleen ja heti kun palasimme, kävi se takaisin nukkumaan takapenkille.

Matka jatkui ja päädyimme äitini työpaikalle. Äiti oli kiinnostunut uudesta asukkaastani, ja päätin nopeasti käydä pyötähtämässä hänen työpaikkansa pihalla ja esittelemässä uutta karvaista perheenjäsentäni. Äitini ihastui Pirraan heti. Pirra oli tietenkin ujo, sillä olihan se täysin vieraassa tilanteessa ja vasta yritti luoda jotain ajatuskarttaa päässään, mitä nämä kaikki paikat ja ihmiset olivat. Mutta äitini silti kehui Pirraa hyvin rauhalliseksi ja olihan se sitä. Pirra oli ja on edelleenkin todella rauhallinen. Se osaa kyllä juosta ja riehua kun sen aika on, mutta yleispiirteiltään se on tyyni.

Kun olimme vaihtaneet nopeat kuulumiset, ajoin Jonnan kotiin ja jäin hetkeksi hänen luokseen. Otimme muutaman kuvan minusta ja Pirrasta, ajatuksella että täytyyhän tämä päivä nyt ikuistaa kuvinkin. En kuitenkaan halunnut kauhean kauaa enää häiritä Jonnaa, hänkin varmasti halusi nukkumaan, niin jännittynein mielin lähdin ajamaan kohden kotiani. Minua pelotti, suorastaan. Jonnan läsnäolo oli rauhoittanut ajatuksiani, mutta nyt kun olin yksin, olin kauhuissani. Keksin miljoonia mitä jos skenaarioita, pelkäsin kuollakseni, että jotain pahaa tapahtuisi.

Mutta minun tuli kohdata arki, yrittää ja uskaltaa. Ulkoilutin Pirran nopeasti kerrostaloni pihassa, ja sitten lähdin nousemaan portaita. Ulko-oven avattuani pidin Piran vielä hihnassa, sillä en halunnut, että kissani Tee ryntäisi jostain ilman, että koira olisi kontrollissani. Kävin katsomassa missä Tee oli ja näin, että se oli vaatehuoneeni hyllyllä. Kävin nopeasti pyörähtämässä Pirran kanssa vaatehuoneesa niin, että Tee näki, että talossa nyt sitten olisi uusi tuttavuus. Tee tuijotti silmät pyöreinä kaapin päältä, kun Pirra nuuhki lattiaa.

Sen jälkeen ruokin Pirran ja itse join kupin teetä. Kello ei ollut edes 12 päivällä ja olin ollut niin kauan hereillä. Katsoin teetä juodessa Pirraa, joka söi jokaista liikettäni tarkkaillen ruokaansa. Päätin nukkua hetken, mutta en uskaltanut nukkua ilman, että Pirra olisi kiinni. En halunnut ottaa riskiä, että Tee tulisi vaatehuoneesta pois ja Pirra ryntäisi sen perään. Joten pyysin Pirran sohvalle ja kävin nukkumaan hihna käden läpi pujotettuna. Onneksi olimme molemmat edelleen matkasta väsyneitä, niin poroakaan ei haitannut nukkua muutamaa tuntia lisää.

Herättyämme lähdimme kunnon lenkille.  En ollut tottunut liikkumaan alueellani kävellen, sillä minun ei ollut tarvinnut kävellä lähikauppaa kauemmas. En ollut asunut Turussa niin kauan, että alue olisi tullut tutuksi. Joten ei muuta kuin töppöstä toisen eteen ja kävelylle. Löysimme oikein kivan lenkkipolun, joka luikerteli joen vierustaa pitkin.  Olin päivällä nukkumisesta huolimatta jotenkin todella nuutunut,  35min kävelyn jälkeen voimat katosi kropastani. Hetken jo mietin, että ei hemmetti, menenkö bussilla takaisin kotiin, jotenkin voimat katosi ihan täysin.
Vedin syvään vain henkeä ja huilailin 10 min joen rantaan viedyllä penkillä. Pirra istui sulassa sovussa kanssani penkin vieressä ja tarkkaili joessa uiskentelevaa sorsaa. Katselin koiraa ja en voinut olla hymyilemättä. Tuo karvakasa oli minun, ihan vain minun.

Selvisimme lenkistä, eikä edes vastaantuleva pikkuinen, varmankin sekarotuinen, koira haitannut meitä. Pirra ohitti koiran mukisematta ja ei edes haukkunut takaisin. En voinut olla tyytyväisempi Pirraan, joka ohitti ilman metelöintiä toisen koirakon.

Tuli ilta ja hetki jota jännitin, tapahtui. Tee tuli varovasti vaatehuoneesta katsomaan, olisiko se karvainen otus kadonnut jo hänen taloudestaan. Pirra makasi vieressäni sohvalla ja huomasi heti tuon pienen karvaisen otuksen. Porokoiran korvat nousivat kuin lähettimet, se jokaisella solullaan olisi halunnut mennä tervehtimään tuota pörröistä otusta. Mutta sen piti malttaa. Olin päättänyt, että Tee on se, ketä tekee aloitteen tulla Pirran lähelle, kun olisi valmis. Siihen asti, Pirran tulisi malttaa ja vain tyytyä katselemaan.

Tee poistui aluksi todella nopeasti, mutta uteliaisuus vei voiton. Uudestaan ja uudestaan tuo harmaa kissa tuli istumaan vaatehuoneen oven viereen, tarkkailemaan uutta asukkiamme. Vartin kaksikko tuijotteli toisiaan, mittailivat ja pohtivat mitähän toinen oikein aikoi. Lopulta tee naukaisi ja meni takaisin nukkumaan vaatehuoneeseen. Se oli saanut tältä päivältä tarpeeksi, mutta olin silti tyytyväinen. Tee oli kuitenkin uskaltautunut jo vaatehuoneen ulkopuolelle, se oli jo puoli voittoa. Pirra oli koko ajan malttanut maata sohvalla ja van katsella. Kaikki oli siis varsin hyvin, eikä kauhuskenaarioni ollut toteutunut. Eli se, että Pirra juoksee pitkin taloa kissan perässä ja jompikumpi loukkaisi toinen toista. Kaikki oli oikeastaan mennyt pelottavan mutkattomasti ensimmäiseksi päiväksi.

Kissan ja koiran ensikohtaaminen

Pirran jätin ensimmäiseksi yöksi koiraportin taakse vessaan, sillä halusin tarjota kissalle tutun ja turvallisen tavan viettää halutessaan yö, eli nukkua minun kanssani. Tee oli tottunut tähän tapan vuosien saatossa, ja halusin sen jatkuvan myös nytkin. Rutiinit tuo turvaa.

Mutta tälläinen lyhykäisyydessään oli meidän eka päivä. Pirra oli todella rauhallinen, jokseenkin hyvin ujo ja vähän säikky nopeille liikkeille. Mutta onkin nyt hyvä huomata, että tässä ajan kuluessa Pirra on alkanut luottamaan minuun, se ei reagoi minuun enää niin herkästi säpsähtämällä ja siirtymällä jos liikuin, vaan se uskaltaa nyt nukkua vaikka astuisin sen yli liikkuessani. Siitä on myös kuoriutunut utelias ja sosialinen koira, mutta siitä sitten seuraavassa postauksessa enemmän 😊

Pieniä jännityksen askelia

Pirra

Jännittäkö jo, kutkutteleeko vatsanpohjassa? Tunnetko jo jopa pelkoa tulevasta, mietitkö miljoonia entä jos - skenaarioita. Mutta samaan aikaan, se järkevä puoli aivoissa on onnensa kukkuloilla ja toitottaa, että kaikki menee hyvin. Mutta silti sitä miettii kaikkia mahdollisia asioita joita voi mennä pieleen. Ehkä se on normaaliakin, kuitenkin olen ottamassa uuden askeleen elämässä. Nimittäin kolmen vuoden odotus pättyy, olen pian koiran omistaja. Ja olen onnellinen, tuli mitä tuli. Saan vihdoin sen oman pikku luontokappaleen, jota viedä lenkeillä ja jonka kanssa jakaa elämän. Kissat jatkavat tassuttelua vieressäni, ne toivottavasti ottavat uuden tulokkaan hyvin vastaan. Pian karvainen perhe on muutamaa karvaa karvaisempi.

Miksi minua jännittää? Miksi pelkään kaiken menevän mönkään? Ehkä siksi, että sen on minun luonteeni. Olen positiivinen, mutta silti salaa mielessäni pelkään olevani ainainen epäonnistuja. Tiedostan tämän ja yritän kehittää tätä piirrettä itsessäni. Minulla on onneksi itsetuntoani kohottavia harrastukia, niiden avulla olenkin kivunnut ylemmäs jo itseni arvostamisessa. Olen alkanut pikkuhiljaa uskomaan, että kyllä minä oikeastaan osaan.

   Mutta koiran kohdalla sellainen pieni, ehkä tervekkin, epävarmuus kalvaa mieltä. Osaanko sittenkään mukautua koiran luonteen mukaan, minulle tuleva koira kun on jo kaksi vuotias. Osaanko mukauttaa koulutukseni ja kuinka nopeasti opin lukemaan sen eleitä? Olenko hukassa? Olenko ihan huono omistaja, jos en heti saakaan kissojen ja koiran yhteiseloa sujumaan?

Vaikka tämä näyttääkin negatiiviselta, niin en ajattele kuitenkaan niin. Ajattelen tämän yltiöpositiivisena asiana. Saan koiran, vihdoinkin saan koiran. Ja mahtavan koiran saankin, jos muihin on uskomista. Pirra, saameksi moottori, on pehmeä ja herkkä sielu, joka sopii minunlaiselleni ihmiselle - tai ainakin näin toivotaan. Olen pehmeä ohjaaja, en paineista koiraa ja koulutan positiivisin metodein. En mieluusti ole kova, tosin minusta löytyy kyllä sellainenkin ääniskaala, ettei tosikaan. Jotain kai kertoo, että olen saanut ”Viiru perkele!” huudahduksella mastiffin päästämään irti toisesta koirasta, kun tappelu oli syntynyt. Muta kuten sanottu, en halua olla kova, enkä suoraan sanottuna aina osaakkaan kaikkiin pikku juttuihin puuttua. Ohitan josksu asiat olankohautuksella tai ajattelen ”meni jo.”
Mutta kuri silti pitää olla, en minä ihan kaikeka kuitenkaan olankohautuksella anna mennä. Kuri ja rakkaus oikeassa suhteessa on elämän perusta.

Perheemme entinen koira, sekarotuinen Manta, oli elämäni paras koira. Se opetti minulle niin paljon, kasvoimme aikuisiksi yhdessä. Manta oli mahtava opettaja, se ei antanut mitään ilmaiseksi. Koira piti saada tiettyyn mielentilaan, että treeneistä tuli mitään. Jos Manta ei ollut täysin hallinassani treenihetkellä, saattoi se kesken kaiken vain nostaa keskisormet pystyyn ja todeta, että hasta la vista bitch, tämä koiruus läks ny. Mantan motiivaation ylläpitäminen myös vaati työtä, sillä pelkkä namien ja kehujen antaminen ei riittänyt, vaikka se ahne otus olikin. Välillä koiran vireystasoa piti nostattaa oikealle tasolle riehuttamalla vetoleikeillä, joskus taas riitti pallon heittäminen.
   Manta oli kultainen otus. Välillä kun mikään ei onistunut ja istuin nurmella, kun koira huiteli minusta välittämättä omilla teillään, sitä tunsi itsensä epäonnistjaksi ja mietti, että minä olen paska kun koiran tuollaiseksi on saanut. Mutta sitten seuraavana päivänä koira olikin super ja kaikki meni kuin oppikirjoista. Ylä- ja alamäkiä, mutta silti pyyteetöntä rakkautta. Aina iltaisin koira mönki viereeni nukkumaan aivan liian pieneen sänkyyn ja ahtauden yllättäessä, siirtyi se sängyn viereen nukkumaan ja vartioi untani. Manta tulee aina olemaan se ykköskoira, se ensimmäinen ja rakkain. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei joku toinen koira voisi antaa samalla tavalla rakkautta. Tiedän, että tulen rakastumaan Pirraan samalla tavalla kuin Mantaan, mutta silti sydämessä on se pieni erityinen soppi Mantalle, joka on pyhitetty vain ja ainoastaan sille, ei kenellekkään muulle.

Mutta mitä toivon tulevasta koirasta?
Toivon kaveria, joka uskaltaa hakea tukea minusta. Haluan rennon koiran, jonka kansa touhuta sitten milloin mitäkin. Ei mitään tavoitteellista ehkä, kunhan touhutaan mitä huvittaa ja mistä molemmat tykkää. Tai mistä sen tietää, ehkä hurahdan johonkin lajiin ja haluan edetäkkin pidemmälle.  Mutta kaikkein eniten kaipaan vain koiraa, sitä elollista olentoa joka katsoo sinua vilpittömästi silmiin ja odottaa käskyä. Olentoa joka on riippuvainen sinusta, joka antaa pyyteetöntä rakkautta.

   Kolme vuotta on ollut pitkä aika ilman koiraa. Ystäväni ovat ottaneet koiria, olen palluttanut niitä ja miettinyt, että kohta minullakin on koira, voidaan kaikki sitten harrastaa yhdessä. Voidaan puhua ja höpöttää loputtomiin aiheesta.
   Olen selannut lukemattomia ”annetaan koti” – ilmoituksia, mutta en ole uskaltanut tarttua härkää sarvista. Olen katsonut satoja kasvattajia, miettinyt pennun ottamista, mutta aina elämäntilanne on ollut hankala, enkä ole halunnut ottaa pentua siihen hetkeen. Olen vain siirtänyt, odottanut oikeaa hetkeä. Nyt ei täydellisempää hetkeä tulisikaan.

Yhtenä todella kylmänä iltana, kävelin kaverini kanssa Helsingin keskustassa. Naamani oli juuri jäätymässä ja huomasin tarkkailevani kaverin nuorta lapinporokoiraa, joka vain tessutteli iloisena kaupungin hälyssä. Uskaltauduin hetken miettimään, että sitten kun minullakin on koira, minun täytyy tulla sen kanssa ihmisten ilmoille.

   Meni pari tuntia eteenpäin, kasvoni olivat jo syväjäässä huivista huolimatta ja en enää tuntenut enää lihaksiani. Kaverini pudotti hyvälaatuisen pommin. Hänen työssäoppimispaikassa olisi koira vailla kotia. Pirra asuu kaukana pohjoisessa, porotalouden työkoirana. Pirra ei valitettavasti toimi poroilla, joten sitä ei voida pitää. Kaverini ehdotti, että minä ottaisin Pirran. Sopisimme hyvin yhteen, sillä hän tiesi minun olevan sujut pehmeiden koirien kanssa.
Olin ensiksi vähän nihkeä, aikuinen koira minulle. Eh, haluaisin pennun ja haluaisin itse peruskouluttaa ja antaa pohjan. Mutta lupasin miettiä asiaa. Illalla sitten sängyssä aloin miettimään, että miksi sen koiran pitäisi olla pentu. Miksi minun pitäisi saada raakile, joka paskoo ja kusee joka nurkan täyteen, ennen kuin ymmärtää, että ulos tarpeiden tekeminen onkin ihan mukavaa? Miksen voisi jo peruskoulutettua koiraa mukamas hioa, eihän kaksi vuotias ole mikään ikäloppu, elämänsä kunosshaan se olisi. Joten annoin itselleni luvan, nyt saisi loppua tämä koiraton elämä. Ottaisin Pirran, ottaisin hyvälaatuisen riskin elämässäni.

Joten tässä sitä nyt ollaan, odotellaan karvakasan saapumista. Ainahan voi olla mahdollisuus, ettei Pirra sopeudu tänne, mutta kaikkeni teen ja yritän. Kissojen kanssa tulee varmasti se suurin ongelma jos tulee, mutta onneksi kissaani ovat todella sosiaallisia. Aion tehdä kaikkeni, että tutustuminen menee hyvin. Ajattelin pyytää veljeni 12 viikkoista koiranpentua käymään täällä ennen Pirran tuloa, niin kissat näkisi ensin sellaisen pienen version koirasta. Olen valmis vuoraamaan koko kodin ties millä feronomeilla ja koiraporteilla. Olenkin ostamassa koiraporttia, joka mahdollistaa kissoille rauhallisen tilan, minne Pirra ei pääse. Onneksi kissat viihtyvät muutekin kaappieni päällä, niin ne osaavat jo valmiiksi nousta korkealle.

Vielä on aikaa, ennen kuin Pirra saapuu pohjoisesta etelään. Tarkkaa päivää ei ole vielä sovittu, mutta ehkä uuden vuoden jälkeen. Odottavan aika on pitkä, mutta onneksi minulla on kaikkea muuta puuhaa odotelelssa. Selailen ruokamerkkejä ja netikauppoja, kun etsin tarvikkeita. Lähinnä etsin häkkejä ja koiraportteja. Silti eksyn katsomaan turhiakin asioita, kuten esimerkiksi 30e maksavaa koiran ruokakulhoa, jossa on pöllöjä. Olen vakaasti kuitenkin päättänyt, etten osta mitään turhia asioita. Minulla on jo kaksi itsetehtyä nahkahihnaa ja Pirran mukana tulee varmasti panta. Häkki olisi mukava saada Pirran tuloon mennessä sillä olisi mukavaa, että saisin tehtyä Pirralle häkistä turvapaikan jonne mennä rauhoittumaan. Koiraportti on ehdoton sillä haluan, että kisan ja koian välillä on aluksi portti. Ja varsinkin kun lähden jonnekkin, niin voin hyvin mielin lähteä kun tiedän, että karvakasat on eri puolella porttia. 

Mutta tälläisiä mietteitä tänään, perhosia lentelee vatsassa, mutta odotan tulevaa innolla ja uteliaisuudella. Hyvää kanattaa odottaa, ja onhan sitä odotettu jo kolme vuotta, joten on jo aikakin saada uusi karvainen kaveri vanhojen joukkoon. Pienin askelin kohti uutta lukua - koiran omistamista.

                                  Kaikki kolme kuvaa on ottanut Jonna Mäkinen